Gregoriaaninen laulu

Gregoriaaninen laulu on roomalaiskatolisen kirkon liturgista, yksiäänistä musiikkia. Varhaisimmat nuottikäsikirjoitukset ovat 930-luvulta, mutta laulut ovat tätä vanhempia, ja niiden muodostama kokonaisuus on muodostettu Kaarle Suuren aikaan 700-luvulla. Lähes kaikki messun ja hetkipalvelusten tekstit voidaan laulaa, ja jokaiselle laulettavalle tekstille on tietty melodia, joskus useita. Melodiat on tunnettu kaikkialla katolisessa maailmassa lähes samanlaisina, vaikka eri aikoina ja eri seuduilla on omat toisintonsa. Uusia melodioita on luotu tarpeen vaatiessa. Vuosisatojen kuluessa laulutapa on hidastunut, korukuviot kuluneet yksinkertaisemmiksi ja erikoisemmat tehokeinot kadonneet.

Sävelmien tyylillinen kirjo on melkoinen: yhdellä laidalla ovat yksinkertaiset, lyhyet ja äänialaltaan suppeat psalmiantifonit, toisella offertorioversukset, joiden pitkät korukuviot (melismat) ja laaja ääniala vaativat esittäjältä suurta taitoa. Tärkeässä osassa on myös puhelaulu, resitointi, jossa esim. psalmin jokainen säe lauletaan samalla kaavalla. 

Jokaisella sävelmällä on oma paikkansa liturgisessa kokonaisuudessa, johon kuuluvat kirkkovuoden eri pyhäpäivät sekä viikottaisen ja päivittäisen syklin eri toimitukset – messu ja erilaiset hetkipalvelukset.

Gregoriaaniset sävelmät kirjoitetaan yleensä neliönmuotoisilla neumeilla neljälle viivalle. Erilaiset melodiset hahmot on tapana kirjoittaa tietyllä tavalla, mistä johtuen myös neumeilla on erilaisia muotoja, joilla harvoin on vaikutusta esittämiseen. Birgittalaisissa sävelmissä käytetään vain yksinkertaisimpia neumeja.

1. Tekstin alkukirjain
2. Sävelmän moodi
3. Sävelmän tyyppi
4. Nuottiavain (tyylitelty C tai F): ilmaisee, mikä sävel sillä viivalla on.
5. Ensin lauletaan alempi sävel, sitten ylempi (pes). 
6. Lauletaan ylhäältä alas (climacus) – tässä kuviossa laskevat nuotit on tapana piirtää vinoon, ero on siis vain graafinen.
7. Ensin lauletaan poikkipalkin yläpään sävel, sitten alapään, lopuksi jatketaan alapään yläpuolelle merkityllä sävelellä (porrectus) – tässäkin kyse on tavasta kirjoittaa tietynlainen melodiakuvio.
8. Kertoo seuraavan nuotin korkeuden (custos).
9. Alennusmerkki on voimassa sanan loppuun asti. 

Sävelmät luokitellaan johonkin kahdeksasta moodista (kirkkosävellajista), joista kullakin on tietty perussävel (finalis), jolle sävelmä päättyy, ja huippusävel (tenor). Näistä muodostuu akseli, jolla melodia liikkuu, mutta voi se käydä ylä- ja alapuolellakin. Käytössä ovat vain ns. valkoiset koskettimet sekä b:ksi alennettu h. Moodi sanelee sävelten keskinäiset suhteet, ja varsinaisen sävelkorkeuden voi valita vapaasti. Näilläkin videoilla on useista sävelmistä korkeampia ja matalampia versioita.

Sävelmän moodi on tapana ilmoittaa numerolla nuotin alussa ison alkukirjaimen yläpuolella. Moodit jaetaan autenttisiin ja plagaalisiin: autenttisten akseli on laajempi ja liikkuma-ala korkeammalla verrattuna plagaalisiin.

Moodit 1–2 muistuttavat meidän d-molliamme ja 5–6 F-duuria. Moodit 7–8 muistuttavat G-duuria, mutta perussävel g:n alapuolella onkin matala johtosävel f. Moodit 3–4 ovat nykyihmiselle vieraimpia, koska perussävel e:n yläpuolella on vain pienen sekunnin päässä f.

Gregoriaanisessa laulussa ei ole metristä sykettä eikä tahtilajeja. Sen tulkinta alkaa tekstistä, joka antaa sävelille rytmin, painotukset ja suunnat.

Sävelet saavat olla lähes yhtä pitkiä, mikä antaa laululle sopivan rauhallisen yleisilmeen. Painollista tavua voi hieman pidentää. Pidempiä kuvioita on hyvä jäsentää etsimällä tärkeät sävelet ja korostamalla niitä. Säkeen viimeisiä säveliää voi myös pidentää. Etsimällä ja kokeilemalla löytää sopivasti soljuvan tulkinnan!

Pitkien latinan sanojen painolliset tavut on merkitty nuottiin. Lyhyiden sanojen paino on sanan alussa. Birgittalaisten laulujen latinaa voi ääntää pohjoismaalaiseen tapaan.

Nuottiin on lisätty lyhyempiä ja pitempiä pystyviivoja jäsentämään melodiaa. Nämä ovat luontaisia hengityspaikkoja. Muuallakin voi hengittää tarpeen mukaan. Psalmilaulussa on tapana pitää rivin keskellä muutaman sekunnin tauko, jonka aikana voi rauhassa hengittää ulos ja sisään samalla vilkaisten rivin loppupuolen tekstiä.

Gregoriaaniselle laululle tyypillistä on vuorottelu eri ryhmien välillä, joita voivat olla pappi, esilaulajat, kuoro sekä seurakunta. Laulujen säkeistöt (versus, lyh. ℣) esittää usein solisti. Psalmilaulussa tyypillisesti kaksi tasavahvaa ryhmää vuorottelee.

Laulun sävelkorkeuden voi valita vapaasti. Yleensä esilaulaja antaa sävelen aloittamalla laulun, ja muut liittyvät muutaman sanan päästä mukaan.

Erityyppisille sävelmille on ominaista tietynlainen muoto. Hymnit ovat säkeistölauluja, joissa sama melodia toistetaan joka säkeistössä. Psalmia ennen ja sen jälkeen lauletaan yleensä jokin ajankohdasta riippuva lyhyt johdantosävelmä, antifoni. Invitatorium-psalmissa antifoni lauletaan joka psalmisäkeen jälkeen, vuorotellen kokonaan tai vain loppupuoli. Responsorioissa solistin säkeistön jälkeen responsorioantifonin loppuosa lauletaan uudestaan (asteriskista * eteenpäin). Kertaukset on usein ilmoitettu kirjoittamalla pari sanaa siitä kohdasta, josta jatketaan (vastaus = responsum, ℟).